Oma kokoelma, Uusia tuulia

Maalaismaisemaa ja informalismia – siinä uuden Kouvolan taidekokoelmien ääripäät. Kuntaliitoksen myötä aloitettu taidekokoelmien inventointi alkaa olla loppusuoralla, ja kokonaiskuva uudesta kokoelmasta hahmottumassa. Kaikkiaan on teoksia inventoitu jo noin 500 kappaletta. Anjalankosken, Elimäen, Jaalan ja Valkealan teokset ovat jo kirjoissa ja kansissa tai oikeammin tietokannassa, jäljelle jääneet 400 teosta ovat vielä Kuusankosken julkisyhteisöjen tiloissa ja varastoissa odottamassa.

Uusia tuulia –näyttely Kouvolan taidemuseon yläkerrassa on pieni valikoitu otos muutamista löydetyistä helmistä. Ehkä arvokkain teos on Hugo Simbergin v. 1915 piirtämä ja suunnittelema lahjakirja, pergamenttiteos, joka on juuri palannut konservoinnista ja on ensi kertaa esillä näin laajalle yleisölle.

Yläkerran pienen huoneen valikoidut teokset ovat Aarne (Bly) Arin, Veikko Vionojan, Eero Nelimarkan, Olli Reimanin, Rafael Wardin , Åke Helmannin ja Olavi Laineen kauniita teoksia, joita ei tähän asti ole Kouvolassa nähty.

Kouvolan informalismin pioneerit Esko Tirronen ja Ulla Rantanen täyttävät 1960-luvun teoksillaan yläkerran ison tilan. Mukana ovat myös saman tyylisuunnan vaiheen taiteilijat Sirkka-Liisa Lonka ja Vieno Elomaa.

Grafiikka on kuulunut entisten kuntien taidehankintoihin kiitettävässä määrin, ja siksi on syytä antaa grafiikalle oma paikkansa . Grafiikan lehdet edustavat lähinnä 60-70-lukua, niminä mainittakoon Ernst Mether-Borgström, Sam Vanni, Vieno Elomaa erikoisine tekniikoineen, ja Esko Tirrosen ja Ulla Rantasen grafiikan lehdet, vanhemmasta taiteesta Onni Mansnerus.

Näyttelyyn valikoidut teokset edustavat vain suppeaa otosta inventoiduista kokoelmista, joiden kirjo ulottuu paikallisesti tuotteliaista harrastajataiteilijoista valtakunnan taiteilijain kovatasoiseen kärkeen. Kokoelmien kiintoisin piirre on paikallisten aiheiden ja maisemien ja niille omistautuneiden taiteilijoiden –antama kuva kulttuurihistoriallisesta ja ympäristön muutoksesta, joka näin 2010 –luvulle siirryttäessä on jo mennyttä maailmaa.

Tutkimuksen, kotiseutuharrastuksen ja tulevien näyttelyiden kannalta tämä kokoelmien syvyysulottuvuus , ”pitkä häntä” , lienee se merkittävin asia jota taidemuseo perustyönään pystyy tarjoamaan.