Kouvolalaisessa rakentamisessa suositaan joidenkin mielestä liikaa harmaan värimaailmaa. No, jonkun silmä lepää betonin kauneudessa, toisen vanhassa puutalossa ja Kymijoen pientareen maalaisidyllissä. Kouvola on myös mielenmaisema, joka ei irtoa, kun on sen kerran sisäänsä imenyt.

Kouvolaa on kuvailtu ratapihaksi, jolle on myönnetty kaupunkioikeudet. Muualta tullut tarkkailee Kouvolan keskustaa usein junan ikkunasta. Hän on matkalla jonnekin ja junan seisoessa Kouvolan asemalla hän panee merkille radanvierustan ryteiköt ja jättömaalle parkkeeratut autot ja tuntee rinnassaan levottoman läikähdyksen.

Jos hän nostaa katseensa ylöspäin, hän näkee betonia. Sitä väitetään käytettävän Kouvolassa säästelemättä. Keskustaan valetuista rakennuksista puhutteleva on varsinkin 12-kerroksinen Pohjola-talo. Siitä avautuvaa maisemaa voi tutkailla kouvostomollia soittavan Viikatteen musiikkivideolta Mantelinmakuinen, joka on kuvattu talon katolla.

Jos haluaa omin silmin ihastella kymenlaaksolaista kansallismaisemaa korkealta, sen kun ajelee Pohjola-talon hissillä ylös ilmaiseen näkötorniimme. Näkymänä on viljavainioita ja joki mutkineen. Metsää, paljon metsää. Punatiilikasarmeja. Kaupungintalo kuin sokeripala.

Mitä käy sille, joka uskaltautuu Kouvolaan? Matkailijan kuultu huokailevan ihastuksesta astellessaan iltahämärissä Kymijoen ylittävää Ekholmin siltaa ja katsellessaan Kymin tehtaiden valaistuja piippuja ja halleja ja vuoriksi kasvaneita purukasoja. Kouvolassa tehdaskin on taideteos.

Betonin lisäksi puutakin

Puutaloja Kouvolan keskustaan jäi betonimyllyjen pyöriessä niin vähän, että loputkin niistä siirrettiin yhteen kasaan ja aluetta ruvettiin kutsumaan museokortteliksi.

Vanhoja puutaloja löytyy myös Kuusankoskelta, jossa niitä rakennettiin paperitehtaan työläisille ja johtajille. Koskenrannan huvila-alue on Kouvolan Eira ja Mörkölinja huviloineen Meilahti.

Maaseudulla on yhä käytössä jopa 1700-luvulta asti säästyneitä tilojen päärakennuksia. Siellä täällä on kartanoita, joista osaan – kuten Moision ja Anjalan kartanoon – pääsee astumaan sisälle.

Monelle kaunein kouvolalainen maisema avautuu oman mökin laiturilta saunanraikkaana seisoessa, koivunlehdet löylyjen punertamalle iholle liimautuneina. Järvi on tyyni, kuikat sukeltavat, itikat pörräävät ja sivistys ja avokonttorit ovat kaukainen muisto.

Sellua verisuonissa, tervanhajua sieraimissa

Sellutehtaiden mädän kananmunan kodikas tuoksu ja höyryvetureiden nostattamat mustat pilvet ovat osa kouvolalaista mielenmaisemaa, vaikka nykyään junaliikenne ja sellunkeitto sujuvat hajuttomasti ja savuttomasti.

Kouvolalaisiin perinteiseen ei kuulu kehua omaa kotiseutua. Sellaista pidetään melkeinpä rikollisena toimintana. Haukkua kaupunkia kyllä saa, paitsi sellainen, joka ei ole Kouvolasta kotoisin.

Viikatteen keulahahmo Kaarle Viikate on kuvaillut kouvolalaisen henkisen mielenmaiseman jäytävän katkeraan loppuun saakka. Kun ei paljon annettu, kolmijalkainen käpylehmäkin tuntui kiehtovalta rakennelmalta. Kouvola synnyttää herkässä nuoressa taiteilijan.

Kouvolasta voi poistua valtateitä moneen suuntaan ja rataa pitkin Pietariin, mutta Kouvola ei lähde ihosta irti edes mäntysuovalla ja juuriharjalla. Ken uskaltaa, tulee kokeilemaan.